maanantai 16. joulukuuta 2013

Iloinen päivitys, pitkästä aikaa!

Taas on ongelmia tän tekstin alottamisessa. On paljon asioita mistä haluisin taas kertoo, mutta aivot vaan jumittaa. Mutta sen voin sanoa, että nyt on taas harvinainen päivitys, koska tää on vaan lähinnä kuulumispäivitys ja hei, mulle oikeesti kuuluu ihan hyvää!


Työssäoppimista on nyt takana 166h, 99 jäljellä. Ja täytyy kyllä sanoo, että oon tykänny! En ois ikinä uskonu, että toi Gloria on noin mukava paikka. Eihän se baarina mun tyylinen oo ja sen takia se pitkään epäilyttikin mua, mutta empä keksiny mitään muutakaan :D Ja onneks en keksiny! Missään en oo oikeesti nähny parempaa työporukkaa kun tuola! Kaikki tulee toimeen keskenään ja heittää toisistaan läppää, mutta kukaan ei suutu kuitenkaan. Kaikista asioista päästään yhteisymmärrykseen ja yhteistyö toimii. Porukkaankin on loppujen lopuks yllättävän helppo päästä. Ite en kauheen kova oo puhumaan jos on isompi porukka ympärillä, mutta yksinään kun on kaikkien kanssa jutellu niin hyvin on päässy porukkaan mukaan. Viimesetkin muurit sortu siinä kohtaa kun vein töihin vadelmapiirakkaa >:3 Tie niin naisten kuin miesten sydämiin todellakin siis käy vatsan kautta :3 Ja en ilmeisesti oo ihan paska työntekijä kun se yks kenen takia teen Streetissä (se pubi puoli mikä näkyy hämeenkadulle) tosi paljon hommia, sano, että oon paras harkkari mikä sillä on siinä vielä ollu ^^ Ja toinen työntekijä alko kyselemään, että enkö oikeesti oo ollu missään baarissa töissä kun sujuu nää hommat niin hyvin. Oon ylpee itestäni :3 Työskentelytahtikin kovenee koko ajan. Varsinkin kun kassasta alkaa löytää vihdoin niitä asioita :D Harmittaa kyllä sit kun toi työssäoppiminen loppuu. Vaikka on se "loma" (lue: työttömyys) kuitenkin aina kiva.

Enään yks viikko ennen sitä oikeeta lomaa! Mulla siis jatkuu työssäoppiminen jonkin aikaa loman jälkeen. Mut niin joulu <3 En oo ollu jouluihmisiä oikein ikinä, mutta nyt oikeesti odotan sitä. Ja sitä, että saa nukkua. Siis nukkua silleen, että ei väsytä aina heräämisen jälkeen. Mut tykkään kuitenkin oikeesti tästä yötyöstä. Viikonlopputyö ei oo niin jees. Mut kuitenkin. Ei oo onneks ongelmaa sen valvomisen kanssa. Varsinkaan sitten kun loppuu noi attoaineet tuolta koulun puolelta :3 Ainut oikeestaan mikä stressaa tällähetkellä on opinnäytetyö ja noi vikat viinitehtävät. En vaan saa niitä tehtyä... ainakaan ennen lomaa. Mut nyt en kyllä halua ajatella niitä kun on muuten niin helvetin hyvä fiilis :3

Oon saanu melkein kaikki joululahjatkin ostettua! Yks stressi siis poissa. Ja sain mun vanhat rummut myytyä ja oon keksiny osalle rahoista sijoituskohteen :3 Otan itelleni lahjaks tatuoinnin. Se on niinkun joululahja ja palkinto siitä, että oon selvinny tästä helvetin rankasta jaksosta ihan kunnialla. Muutamia saikkupäiviä on joutunu hakeen, mutta oon kyllä ylpee itestäni! Tatuoinnin otan yläselkään, aika pienellä. Se tulee oleen teksti :3 Jolla on tarkoitus. Se tulee merkkaan mulle paljon enemmän kun mitä oon ihmisille ees kertonu. Ja se tulee oleen motivaatio tulevaisuuteen. Kuvan pistän sitkun saan tän vielä toteutettua. Hih, eka tatuointi! Siitäkin on tosi hyvä fiilis! Ja jos joku paikkavalintaa miettii niin se ei vielä pilaa mun uraani palvelualalla eikä se tule sitten muuttumaan mitenkään vaikka laihtuisin. Toi laihtuminen on iso syy miks en vielä ota edes käsiin mitään tatuointeja. Sitä rasvaa kun on joka puolella eikä ne sit välttämättä näytä hyvältä jos se rasva suvaitsee joskus häipyä.


Ja hei! Kaikkein isoin hyvä kuuluminen! Mun itsetunto on alkanu parantuun! :3 Ainakin niinä aikoina kun mulla on vaatteet päällä ja meikit naamassa :D Pystyn jo melkein ajattelemaan, että oon ihan nätti. Ja se on mulle tosi paljon. On ollu tosi monia päiviä millon oon ollu kohtuu tyytyväinen siihen miltä näytän. Ennen niitä oli aina tasan nolla. Aina oli joku vituillaan. Toki läskit vituttaa edelleen ja oon niin saamaton laiska paska, että en niille mitään saa tehtyä. Mut silti :3 Kasvot on kuitenkin ihan nätit :3 Ja vieläkun keksis jotain kivaa mitä tekisin mun hiuksille. Niin uhh :3 Ei oikeesti oo varmaan ainakaan seittemään vuoteen ollu näin hyvä fiilis itestä. Kyllä tää tästä :3 Joskus kun oon vielä laiha ja saan nähdä kroppani sellasena kun sen kuuluu olla niin voin kuolla onnellisena. Koska suoraan sanottuna mun suurin haave on oikeesti saada normaali hyvännäkönen kroppa. Haluun tietää miltä tuntuu olla normaalipainonen tai laiha. Koska uskon, että se tunne on hyvin erilainen kun tämä. Ei tarvis enään kattoo omaa kroppaansa vihaten. Olis kevyempää liikkua ja kaikki ois niin paljon kivempaa :3 Mutta sitä kohti mennään. Pikkuhiljaa. Nyt jos itsetunnon saa parempaan kuntoon niin on hyvä lähtee painoonkin panostaan. Ja keväällä on paljon aikaa panostaa kun lojuu työttömänä! Ehkä oon jopa melkein kesäkunnossa jos oikein panosta! No ehkä en. Pitää antaa kuitenkin aikaa tälle projektille. Koska se on elämäntapa muutos, ei mikään dieetti. Hitaasti hyvä tulee :3

Ja vieläkin on yks asia mistä tuun tosi hyvälle tuulelle. Oon päättäny, että muutan omaan kämppään syksyllä. Kiskon itelleni kämpän vaikka väkisin. Luultavasti hervannasta, koska aijon jatkaa sinne kondiittoripuolelle :3 Ja tuun aina tosi hyvälle tuulelle kun saan ostaa jotain tulevaan kotiini. Nään sen jo mielessäni niin hyvin :3 Muutenkin tulevaisuus näyttää niin hyvältä, että halkeen kohta onnesta. Oon löytäny niin monia asioita mitkä saa mut iloseks ja auttaa jaksamaan. En edes tiedä mistä valittaisin mun uudelle psykologille kun mulla on sille aika keskiviikkona :D

Iiih, melkein unohdin! Pääsen torstaina kirppiskierrokselle Jassun kanssa! Sitäkin odotan tosi paljon :3


Mutta joo, ehkä tää yltiöpositiivisuus jo riittää :D Tää on ehkä vähän liikaakin näin kello neljä aamuyöstä. Koulukin alkaa neljän tunnin päästä, hupsis. :3
Mutta palailen taas kun siltä tuntuu :3

Tuuli sanoo nyt heihei teille :3 Ja haista vittu tolle roskalle tossa vitun peilissä :D

maanantai 25. marraskuuta 2013

The Game Never Ends In A Draw

"I need your guardian hand to guide
Me through the sand of time
Then I know, I'll be alright
Like a child that never cries

I'm aware of all your rules
But you know that I will run
No matter where I'll follow you
Don't make me go

Take me, take me
Hold me in your arms
Save me, save me
All I need is your love

Maybe you will leave the light on
While I walk into your dream
I can't remember where you came from
See the breadcrumbs in the snow"




Oon alottanu lukemattomia kertoja kirjottaan uutta blogitekstiä, kerran jopa tällä samalla otsikolla. Jostain syystä ne vaan jää aina kesken. Joissain on yks kappale, joissain on muutama kappale ja joissain on oikeesti paljon tekstiä. Mutta ne on kaikki kesken. Se kirjotusinto vaan lopahtaa aina kesken. Sen takia en enään tarinoitakaan kirjota, ei vaan synny sitä tekstiä, vaikka päässä olis niin paljon asioita mitä haluais tuoda tekstin muotoon. Mulla noita luonnoksia tuola riittää. Aiheina on niin itsetuntoa, rakkautta, sitoutumiskammoo ja ties mitä muuta.

Mutta tänään kirjotan tän tekstin loppuun vaikka mikä tulis. Tää päivä ja sen keskustelut pisti vaan taas aivosolut liikkeelle ja haluisinkin kirjottaa noin yleisesti parisuhteista ja siitä mikä nykyaikana menee niissä niin vituilleen. Ja rakkaudesta. Jos aihe kuulostaa tylsältä, saa vapaasti poistua.



Alotin viimeks kirjottamaan kuulumisista, sain tälläsen pätkän aikaseks:


"Kuinka paljon voi yksi tuoksu tuoda muistoja mieleen? Kuinka paljon haavoja se voi avata? En olis ikinä uskonu, että näin paljon. En ois uskonu, että tollanen asia saa hajoomaan vieläkin näin pahasti. Miksen mä jo voi päästä yli. Miks se sattuu näin paljon vieläkin. Miks mä en pysty selaamaan niitä tiettyjä kuvia läpi ilman itkua? Miks joka ikinen kerta hajoon jossain kohtaa, ne kun on vaan kuvia. Ja miks oon niin saatanan masokistinen, että päätän aina tehdä sen? Selaan kuvia, luen keskusteluita, pengon tavaroita, muistelen asioita. En päästä irti. Olis pitäny poistaa kaikki, olis pitäny hävittää jokainen jälki mitä se jätti. Ainiin. En voi, osa on mun kropassa. Ja tällä paljastin liiankin monelle, että kenestä on kyse.

Mutta miks vitussa vieläkin. Miks mä en osaa päästää irti? Miks mä roikun vaan menneessä ja siinä mikä ei tuu koskaan takasin? Miks opin kunnolla välittään vasta sitten kun on liian myöhäistä?"

*Poista luonnos*



Pätkä kesältä, tiettyjen tapahtumien jälkeen:


"Mistähän sitä alottais. Ehkäpä tästä, että tajusin, että mulla on jonkinasteinen sitoutumiskammo. Ja samalla tajusin, että se on ollu mulla aikasemminkin, ensin luulin, että se on vaan noista edellistä säädöistä aiheutunutta, mutta ehei. Se on ollu aina sielä. Aina meinaan kun juttu vaikuttaa oikeesti siltä, että nyt mennään vakavalle puolelle niin alan saamaan ihan jäätäviä ahdistuskohtauksia. Ja se tarkottaa sitä, että itken ja hajoilen tosi pahasti, mutta yritän piilotella ja estellä sitä mahdollisimman pitkään. Pistin sen ennen vaan mun itsetunnon piikkiin, ajattelin, että mua ahdistaa vaan pelkästeen oma kroppani siinä kun on niin paljon jätkän lähellä. Se toki on osa sitä, mutta kuitenkin iso osa tulee siitä kun pelkään sen ihmisen päästämistä niin pitkälle... Mun aivot ei halua ketään tunkeilemaan sinne noin syvällisellä tasolla. Se on niiden puolustusmekanismi. Ja se toimi. Ainakin tällä kertaa. Se laukas tapahtumat mitkä sai mut toimimaan tavalla mitä en ois itestäni ikinä uskonu. Pakkasin kylmän viileesti laukkuni ja lähin mitään sanomatta menemään. Toki siinä oli monia muitakin syitä, mutta hyvin paljolti mua vaan alko ahdistaan se mitä vauhtia noi asiat eteni. Pelkään sitä ihan liikaa. Myönsin jo aikasemmin, että pelkään sitä rakastumistakin, mutta nää voi kyllä periaatteessa yhdistää, se on sellanen yks iso muuri mun päässä minkä haluan joskus vielä ylittää. Haluan ihmisen joka osottaa olevansa tarpeeks luotettava, että sen voi päästää kiipeen sen muurin yli, joku on ollu liiankin lähellä vaikka ei oo ollu sen arvonen, mutta nyt on pakko olla varovaisempi. Pakko varottaa ihmisiä siitä kuinka vaikee oon... Satutan meinaan tällä ihmisiä. Liikaakin.

On paha fiilis siitä mitä aiheutin tällä. On paska fiilis taas ylipäätään. Tuntuu, että mut on luotu sinkuks tai jotain vastaavaa. Toisaalta oon onnellinen kun ei oo mitään velvotteita tai rajotteita. Saan olla kenen kanssa haluan ja kukaan ei epäile, että petän. Ei tarvi miettiä pettääkö toinen. Ei tarvi miettiä toisen asioita. Ei tarvi päästää ketään miettimään mun asioita. Mutta se perkeleen läheisyys on asia mitä kaipaan. Asia mikä saa mun aina sortumaan. Ja kun läheisyyteen sortuu niin sortuu myös tunteisiin ja sitten ollaankin jo liian pitkällä. Joku tulee satuttamaan ittensä, yleensä molemmat ja parhaimmillaan vielä jotkut ulkopuolisetkin jotka on sotkeutunu liian syvälle siihen hommaan. Kuten tässäkin tapauksessa. Aina on läheisiä jotka välittää niin paljon, että niitäkin sattuu. Ja mulla on nyt pari uutta ihmistä jotka hyvin luultavasti vihaa mua koska oon niin "paha ihminen."

Kuulemma olen meinaan kusipäinen ihminen joka haluaa vaan satuttaa ja pelleillä. Ajattelen ilmeisesti vaan itteeni ja epäsuorasti sanottiin mua taas kerran läskikskin, se ihana asia millä mua saa satutettua aina. Mutta harmittaa vaan, että joku voi saada musta noin päinvastasen kuvan.... En ikinä halua satuttaa ihmisiä jos ne ei oo erityisen hyvin sitä ansainnu. Ja sillonkin mun täytyy olla oikeesti vihanen. Enkä mä ikinä lähe pelleilemään toisten tunteilla, tiiän kuinka paljon se sattuu enkä siks sitä muillekaan halua. Äähhh. Harmittaa. Miks mun pitää olla näin vaikee ja rikkinäinen ihminen, miks en voi vaan olla niin kun kaikki muutkin. Miks kaiken pitää olla niin saatanan vaikeeta. Tää on vaan kokonaisuudessaan niin jäätävän rasittava fiilis. Ihan sama mitä yrittää niin joku tökkää aina. Joko joku mun päänsisänen juttu tai sitten toisessa osapuolessa joku asia. Mä oon aina hyväksyny sen, että ihmiset ei todellakaan oo täydellisiä, yritän aina kestää ja sopeutua niin paljon kun pystyn, mutta ei se vaan auta."

*Poista luonnos*



Itsetuntoa käsittelevänkin tekstin voisin tänne kopioida, mutta ehkä jätän en toiseen kertaan, niinkun sen kaiken muunkin mitä sielä vielä on.


Mikä siinä rakkaudessa houkuttelee? Miks me sorrutaan siihen? Miks ihmiset ylipäätään haluaa parisuhteita? Mulle ainut syy parisuhteen haluamiseen on se, että oon tosi paskana ilman läheisyyttä. Tarvin jonkun kenen vieressä voi välillä nukkua ja ketä voi halata ja kenen kanssa on hyvä olla. Eikä seksiäkään saa unohtaa :D Mutta mikä teillä kaikilla muilla on siihen syynä? Mitä te haette siltä? Jotain yhtenäisyyden tunnetta? Mä en ite edes oikein pysty luottamaan ihmisiin enään niin paljoo, että saisin päästettyä jonkun niin pitkälle, että saisin siitä läheisyyden lisäks jotain muuta irti. En osaa rakastua enään. Oon päästäny ihmisiä liian lähelle, ne on käyttäny sitä hyväkseen ja edelleenkään en oo suurimmasta osasta päässy irti. Mun ajatukset vaan roikkuu niissä ja palaa aina niihin. Löydän itteni edelleen välillä itkemässä vanhojen suhteiden perään. Vaikka ne on ollu ihan täyttä paskaa mulle, mun oikeuksia on sorrettu, mua on kohdeltu kun paskaa, mua on petetty. Mutta sillon osasin luottaa... Ehkä se on se tunne minkä takia en päästä irti. Viimeset ja ensimmäiset miehet johon uskalsin luottaa. Joihin uskalsin rakastua.



Miks ne kusipäät sattuu aina kilteille, ystävällisille ja huomaavaisille ihmisille? Enkä nyt puhu vaan itestäni. Oon kuullu niin monia tarinoita. Pettävia, manipuloivia narsistipaskoja. Puhutaan rakkaudesta ja viikon päästä ollaan toisen kanssa. Osa ei ilmesty edes ekoille treffeille, vaikka on sinne lupautunu lähtemään. Ei osata arvostaa toista. Haukutaan ja painetaan maanrakoon. Miksi? Miksei kusipäät satu ikinä toistensa kohalle? Mitä ees käy jos sellanen tilanne tulee, että molemmat on tollasia?

Tänäänkin tuli tosiaan koulussa puhuttua yhen jätkän kanssa tästä. Sekin kauheesti haluais tyttöystävän. Helvetin mukava tyyppi, kivannäkönen ja treenannu kroppansa tosi hyvään kuntoon. Huumorintajua löytyy ja osaa olla huomaavainen ja kiltti. Siltikään ei löydä tyttöystävää? Yrittäny se on ja pakkeja on tullu ees ekaa kertaa tapaamatta. Kuinka nirsoja te suomalaiset naiset ootte? Toki yks epäonnistuminen suhteessa nostaa sitä kumppanin rimaa aina vaan korkeemmalle, mutta silti. On se kumma jos tollanen tyyppi ei kelpaa. Itestäni mä sentään ymmärrän jos mä en kelpaa. Ei kukaan halua läskiä kumppania. Se ei miellytä silmää ja jos ei miellytä silmää niin se ei vaan toimi , vaikka olis kuinka mieletön luonne.

Tää vaan pistää ärsyttäään. Hyvät jätetään hyllylle ja sit itketään kuinka suhteet ei toimi. Sitä mäkin teen periaatteessa. Tuola olis tuhansia mukavia ja huomaavaisia ihmisiä, mutta jokainen ihminen on kuitenkin jollain tasolla pinnallinen. Jos ei oo mun tyylinen jätkä niin se ei toimi. Siitä saa hetkeks luotua kuplan ja sit se on ohi. Ja sitten kun löydät ja saat ihmisen joka on sulle täydellinen ja panostat kaikkes siihen niin mitä saat? Pelkkää paskaa niskaan. Ihan sama kuinka paljon käytät rahaa tai vapaa-aikaas, annat lahjoja tai huomiota tai kuuntelet sitä kun sillä on paha olo. Ihan sama vittu mitä teet niin se ei riitä.



Rakkaus. Se syy tähän kaikkeen, jaksat yrittää vaikka se on turhaa ja mennyttä muiden silmissä. Et vaan tajua, että mitä siinä tapahtuu. Se rakkaus oikeesti sokaisee. Kuinka tyhmä sitä voikaan olla. Ja silti sitä lähtee tavottelemaan uudestaan heti kun haavat on nuoltu siihen kuntoon, että jaksat jotenkin, mutta et tarpeeks hyvin. Jotkut jää moneks vuodeks kiinni lyhyidenkin suhteiden loppumiseen vaikka elämään on vielä paljon edessä. Sekin on nähty. Liiankin läheltä. On kuviteltu, että se rakkaus oli täydellistä ja sen jälkeen ei osata kun verrata uusia kumppaneita niihin vanhoihin. Eikä sitten ikinä saada sitä uutta suhdetta aikaseks kun ei vaan pääse irti kaikesta vanhasta. Vanha on niin rakasta ja uus niin pelottavaa. Tätä on surullista kattoo. Itelläkin on ongelmia päästä noista kevään tapahtumista yli. Kun annat kaikkes ja se ei riitä. Mutta pystyn silti normaaliin elämään, moni ei. Ne masentuu erosta niin paljon, että ruoka, uni saatika ite elämä ei vaan maistu. Myönnetään. Oon meinannu tappaa itteni suhteen loppumisen takia, mutta onneks Suomen mielenterveyspalvelut toimii edes kriisitilanteissa.



Tuntuu, että koko termi "rakkaus" pitää sisällään niin paljon paskaa ja kärsimystä, että ei sitä kannata tavotella. Sitä unohtuu ne ihmiset jotka on ollu yhdessä koko elämänsä ja edelleen rakastaa toista ja välittää siitä. Joillain käy tuuri ja sitä ei voi kun kadehtia.

Joku näissä asioissa aina voittaa eli ei sitä tasapeliä tuu koskaan tulemaan

"An eternal horizon that reaches the sky 
 When we're standing together, we cannot ever die 
 And we're chasing the darkness away without cry
 Never die, never die, we never die"

Harmittaa kyllä enemmän muiden puolesta kun omasta puolesta. Hyvät tyypit kärsii toisten ihmisten tyhmistä päätöksistä. Mulla on niin paljon muutakin mielessä, että en silleen jaksa itkeä asian perään, joskus ehkä tulee vastaan jotain mikä tuo se tunteen takas minkä sai joskus kokee, siihen asti pitää tyytyä materialistisiin haaveisiin. Auto ja moottoripyörä <3 Oma koti <3


Ehkä mä en tästä enempää jauha. Teitä varmaan kyllästyttää. Mulla kyllä riittäis näitä ajatuksia, mutta ehkä se on hyvä pitää ne sisällään. Voisin alkaa analysoimaan vaikka rakkauslauluja. Niistä mulla on paljon sanottavaa kuten kaikesta muustakin, mutta ei tänään. Vaihdan muihin kuulumisiin, koska musta ei oo taas paljoo tän blogin puolelta kuulunu.


Elikkäs. Oon tosiaan työssäoppimassa Gloriassa. About 200h töitä jäljellä sielä.Oon neljä päivää sielä viikossa. Kaks koulussa. 48h tuntia pakollista tekemistä viikossa = yks vapaapäivä = saatanallinen väsymys ja stressi. Koska ton lisäks pitäis vääntään opinnäytetyö loppuun, tehä ne saatanan viinitehtävät, kirjottaa työssäoppimisesta oppimispäiväkirjaa... Ja pitäis vielä pystyä elämäänkin. Joululahjat pitää shoppailla. Pitää pitää huolta itestään. Pitää siivota. Pitää nähä kavereita. Pitää nukkua ja syödä. Ei vaan riitä kaikkeen aika. Jotain jää pois. Väkisinkin. Ainakin uni, koska koulun ja töiden välillä pitää flipata unirytmi joka viikko 2 kertaa päinvastaseks. Neljä viikkoo vielä. Pakko jaksaa. Jouduin vaihtaan psykologini, koska se oli syvältä. Ota lääkkeitä, lääkkeet on hyvästä. Työkyky pysyy niillä yllä. OTAOTAOTA. "En mä paljookaan voi sun hyväks tehä, koska VALTIO." "Asiat vaan on näin, koska niin on päätetty, sun pitää vaan pärjätä" Okei. Saanko syyttää valtioo jos sorrun itsemurhaan sen takia kun avuks ei tarjota muuta kun lääkkeitä? Mistään ei saa meinaan apua jos et oo tyyliin yrittämässä itsemurhaa joka toinen päivä. Haistakaa paska.

Miten näissä olosuhteissa voi elää? Miten tän stressin keskellä voi elää? Ymmärrätte varmaan miks en jaksa stressata parisuhteista, elän hetkessä, koska en voi miettiä sitä enempää nyt. Ei riitä voimavarat. Nautin siitä mitä on. Joulu tulee, valmistun pian. Saan maata kotona niin kauan kun haluan. Saan vaan olla ja kasata itteeni uutta vaihetta varten. Pieni lepotauko ja taas mennään. Kauanko tätä pitää kestää? Ai joku 50 vuotta vielä. Vittu. 20:stä selviäminenkin on tuskaa. Pitää vaan jaksaa, valtio hengittää niskaan. Suoritasuoritasuorita. Opiskele. Hanki työ. Hanki auto. Hanki parisuhde. Mene naimisiin. Hanki talo. Hanki lapsi. Hanki koira. Tee töitä kunnes et enään pysty. Makaa vanhainkodissa. Kuole. Tätä on vapaus. Mitä jos en halua?





Mitä jos mun unelmat ohjaa toiseen suuntaan? Oon alkanu kerään unelmalistaa ja tsemppitaulukkoo. Haluan niin monia asioita mitä en voi saada joko just nyt tai sitten en koskaan. Masentaa, ahdistaa. Mikä järki täällä olemisessa on jos ei toteuta mitään asioita mitä haluaa? Unelmalistan takia tajusin tosin, että on mulla sittenkin asioita mitä haluan. Yllättävän paljonkin.

On sekava olo. En tiedä mitä pitäis ajatella mistäkin. Liikaa tavaraa edelleenkin päässä mikä pitäis saada ulostettua joko tekstin tai kuvien muodossa, mutta en sitä ehdi tai jaksa tehdä. Ja sit ne vaan saa kertyä sinne päähän. Ei kiva. Mutta nyt jätän teidät rauhaan. 

I will be back. Taas jossain kohtaa. Kun tulee inspiraatio ja asiaa.

Ps. Miks mun google ei toimi kunnolla?! >:c


"Love is like a fire. As long as you keep it alive, it will keep you warm enough to survive."





"From the dark I watch you go away
 I will never see you again."



perjantai 27. syyskuuta 2013

There's a storm messing up my mind.

Voin hyvin tiivistää sen mikä ahdistaa tällä hetkellä:

Ikävöin ihmistä jota mun ei todellakaan pitäis ikävöidä. En ikävöi ihmistä jota mun pitäis ikävöidä.

Tykkään ihmisestä josta mun ei pitäis tykätä. En tykkää ihmisestä josta mun pitäis tykätä.

Luotan ihmiseen johon mun ei pitäis luottaa. En luota ihmiseen johon mun pitäis luottaa.


Ja lista jatkuu, mutta tää kertoo sen mikä pyörii mun päässä. Joku helvetin myrsky on käyny kääntämässä sielä kaiken ylösalasin sillä välin kun oon käyttäny sitä taivaallista aivojen off-nappia jonka vihdoin löysin. Eikä se nappi sitten näköjään ollukaan kauheen hyvä asia.. Mua jopa ahdistaa se, että en enää ajattele asioita. Kun en yliajattele kaikkee, niin oon ihan pihalla kaikesta ja ihmisten reaktiot tulee yllätyksinä. Niin ei oo koskaan käyny. Oon käyny mielessä aina etukäteen kaikki mahdollisuudet niin kukaan ei oo koskaan voinu yllättää. Oon aina tienny, että mitä ihmiset tulee musta ajattelemaan, mitä ne tulee tekeen ja miten ne tulee käyttäytyyn. Nyt kaikki tulee ihan puskista ja oon ihan hukassa kaikkien kanssa. En oo keskittyny mihinkään muuhun kun työssäoppimiseen. Oon vaan laskenu päiviä, miettiny työtehtäviä, miettiny näyttöö ja miettiny koulua ylipäätään. En siis mitään ihmissuhdepaskaa, tunteita, masennusta, itsetuntoo tai mitään muutakaan mikä on ennen mun mieltä vaivannu.


Eikä tääkään oo hyvä vaihtoehto. Niitä miettiessä ajattelin aina, että vittu löytyis jo se off-nappi. Noh, se löyty. Ja se ahdistaa melkein enemmän. Mutta se kuuluisa musta laatikko pään sisällä on pysyny kiinni. En oo hajoillu. En oo itkeny. Oon hukannu tunteeni. Oon toiminu kun kylmä kone, arvioinu ihmisten toimintaa vaan sillä hetkellä kun asiat tapahtuu ja sillonkin vaan kylmästi ja välinpitämättömästi. On vaan tullu se hetki millon mua ei vaan jaksa kiinnostaa.
En osaa vaan tällähetkellä olla oma itteni. En osaa ihastua ja rakastua päättömästi, en osaa tehdä tyhmiä päätöksiä, en osaa olla oma herkkä itseni.



Joka päivä on vaan sama rutiini. Ylös. Töihin. Tee työt. Kotiin. Tietokone. Ehkä kavereita. Ehkä koulujuttuja. Nukkumaan. Ja taaas alusta. Eikä missään kohtaa sellasta turhaa tunteellista ajattelua. Mihin oon hukannu matkalla itteni? Sen niin viallisen, mutta ikioman itteni. Se oli tunteellinen, herkkä, monitasoinen, yliajatteleva, rikkinäinen ja vaikea, mutta se olin minä. Nyt on jäljellä vaan turta suorittaminen ja kylmyys, katkeruus ja viha. Ei kuitenkaan mitään suuria tunteita mihinkään suuntaan. Ei siis negatiivisia eikä positiivisia. Pelkkää harmaata puuroo. Ja jos jotain pientä tulee niin se menee nopeesti ohi. Vihan tunne pysyy kaikkein pisimpään. Ja mähän en kuitenkaan oo koskaan vihannu ketään. Ja nytkun tollanen fiilis jyllää päässä niin vähemmästäkin hämmentyy. Ihmiset kasvattaa kaltaisekseen. Liikaa kusipäiden seuraa ja alat pikkuhiljaa tulla samanlaiseks kun ne.

Tätä tosin ei varmaan taas juuri kukaan oo huomannu. Se feikkihymy ei koskaan hyydy. Suojamuuri ei koskaan murru. Ainut missä kerron näistä on tämä kyseinen blogi. En osaa enään puhua asioistani ja silti painotan muille ihmisille kuinka tärkeetä se on. Hieman tekopyhää siis. Mutta en vaan pysty. En osaa. En halua. En halua olla heikko. Nyt meinaan käsitellään asioita mistä en puhu kellekkään. Tunteet. En omista, en puhu, en halua. Etin totaalista off-nappia niille. Että mun ei tarvi enään koskaan välittää. Ei tarvi pettyä. Ei tarvi antautua satutettavaks. Eikä myöskään tarvi vihata tai inhota ihmisiä ja niiden perusluonnetta joka ei koskaan yllätä. Puhuin joskus yhen kaverini kanssa tästä tunteettomuudesta ja olin sillon ihan, että "Hahahahahahah, ei musta koskaan tuu tunteetonta! Enkä tuu koskaan haluun sitä!" Ja miten kävikään. Se olis parempi. Ei mitään tunteita. Voi kasata elämänsä muiden asioiden varaan. Toki ystävät on osa sitä. Ne on aina tärkeitä vaikka kuinka tunteeton ois. Ne pitää kiinni tässä elämässä. Ilman niitä ei ole mitään eikä esimerkiksi parisuhde koskaan korvaa ystäviä. En usko, että edes löydän miestä joka vois ikinä nousta niin tärkeeks asiaks. Ainakaan nyt kun mun asenne tunteisiin on tällänen.




Eli vittu olen rikki pahemmin kun koskaan. Joku on lämäyttäny lekalla päähän ja todellakin heittäny kaiken ylösalasin. Mitä tää on? Onko tää sitä kun on ollu tarpeeks paskoja, kusipäisiä, valehtelevia ihmisiä elämässä? Ja miks mulla on silti ikävä yhtä niistä. En ymmärrä. Haluan pois. Mutta en voi lähteä pois. Liikaa asioita minkä takia pitää jaksaa. Ja ykskään niistä ei liity muhun. En pysty siltikään oleen niin itsekäs, että olisin itteni takia täällä. Täällä ei ole mitään mitä oikeesti haluan saavuttaa.

Näinä hetkinä kaduttaa se, että en onnistunu kasaan tarpeeks rohkeutta seiskalla. Tehny sitä mikä olis tehny kaikesta helppoo. Olisin voinu lopettaa hyvässä kohtaa. Olisin voinu lopettaa ihan pohjalla jollon kauheen moni ei ois jääny kaipaamaan. Näin mä ajattelen. Kadun sitä, että en tappanu itteeni. Niin karua kun se onkin. Itken pitkästä aikaa. Kaivan ne asiat ulos mitkä on sieltä halunnu tulla ulos. En vaan halunnu niitä tällätavalla tuoda esiin. Olisin halunnu selvittää niiden ihmisten kanssa jotka oli mulle joskus tärkeitä, mutta petti mun luottamuksen. Niistä olis ollu siihen. Nyt on vaan liian myöhästä. En osaa luottaa sillä tavalla enää. Toivottavasti joskus osaan, mutta nyt en.







Mutta tää kaikki sattuu vieläkin. Jokanen sana mitä nää ihmiset on sanonu pyörii päästä. Ja ne ikuiset samat lauseet. "Mitä mä tein väärin? Miks mä en kelvannu? Mitä olisin voinu tehdä paremmin? Miks muut on aina parempia kun minä?" Koulukiusaamisesta oon päässy yli. Ne asiat ei satu. Ihmiset sattuu. Ihmisten teot sattuu. Ihmisten valheet sattuu. Ihmisten valinnat sattuu. Maailman pahuus sattuu. Ja kun näin moni asia sattuu niin se off-nappi on se mihin turvaudutaan. Ja sit se sotkee tän kaiken kunnes ne purkautuu tänne blogiin, koska en pysty niitä muualle purkamaan. Tääkin on vasta jäävuoren huippu. Pientä ensimakua siitä millasta on olla minä. Pientä ensimakua asioista mitä en oo ittenikään kanssa selvittäny. En uskalla avata sitä viimestä isoa solmukasaa. En ainakaan yksin. Enkä uskalla ottaa ketään siihen hommaan. Se vaatii muutenkin liikaa vaivaa ja aikaa. Saanko mäkin olla laiska ja saamaton ja valita sen helpon ja väärän tien niinkun kaikki muutkin? Saanhan? Hyvä.


Tällänen mä nyt taas tänään olen. Pelkkää angstista paskaa tääkin blogi täynnä :D Mut mun normielämä on niin tylsää, että en teille siitä viitti päivitellä. Joten päästän teijät visiitille mun päähän. Kunnon kummitusjunameininki :D Voitte kyllä olla ihan saatanan onnellisia siitä, että se on vaan visiitti. Tätä 24/7 niin vittu hullukshan siinä tulee. Onneks toi koulukiusaaminen anto jotain eväitä tähänkin hommaan. Osas odottaa ihmisiltä just tällästä. Mitäpä muuta sitä voi palkaks siitä saada kun haluaa vaan auttaa? :) Paskaa sieltä aina tulee jossain muodossa. Tekis melkein mieli läimäyttää tähän kaikkien niiden kusipäiden nimetkin, mutta se ei mitään muuta. Asiat on tapahtunu jo.


Jooh, ettei teille jää paha mieli niin puhun teille tähän loppuun jostain muustakin kun tosta. Nimittäin siitä ainoosta toisesta asiasta mikä mun päässä on pyöriny :3 Halloweenbileeeeeet! :3
Ainut asia mitä jaksan nyt odottaa ja mistä jaksan olla innoissani, voisin käyttää kaiken aikani siihen :3 Se on kunnon terapiaa! Askartelua, juhlien suunnitelua, drinkkejä, leipomista, kaikkee kivaa! Hihhei, olen innoissani :3 Rahaa vaan palaa, mutta menkööt, pitää olla vielä jotain mikä jaksaa innostaa! Toivottavasti tulee oleen vitun mielettömät juhlat, porukka on ainakin ihan voittajaporukka! :3 Me vallotetaan vielä maailma! :D


Muttamutta, palailen taas asiaan kun on jotain uutta kerrottavaa, jos saisin itteni ja elämänhaluni taas joskus takasin :D

Ja tämä pää pitää sisällään kaiken tän. Ja vitusti enemmän.
Sanoin, että oon koulukiusaamisesta päässy yli, mutta kuvia katellessa iskee vieläkin se "RUMA! LÄSKI! ÄLLÖTTÄVÄ!" Kiitti vitusti elämä. Olis kiva pystyä kattoon itteensä ajattelematta noin.

torstai 12. syyskuuta 2013

Kusipäitä.. Kusipäitä kaikkialla.

VAROITUS (Teksti ei sisällä kuvia ja on taas hyvin aggressiivista ja angstista.) VAROITUS

Mä en voi taas oikein sanoin kuvailla vitutustani. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?! Miten ihminen voi niin hyvin piilottaa sen kusipäisyytensä? Ja miten se tulee aina esiin kun sitä vähiten odottaa? Mä oon kokenu näitä ihmisiä jo vähän liikaa. Ja se on aina se ihminen mitä viimeks melkein odotan. Kaikki on vaikuttanu niin fiksuilta ja hyviltä tyypeiltä ja sit ne onkin kaikki jotain selkärangattomia valehtelijoita.

Vituttaa. Ihan saatanasti. Sanon aina ihmisille, että oon valkannu mun läheisimmät ystävät niin tarkkaan, että kukaan niistä ei tuu koskaan pettään mua. Ja tässä oon sentään vielä oikeessa. Ehkä pitäis ottaa se yhtä tiukka seula niihin muihinkin tapauksiin. Ei tulis näitä jatkuvia pettymyksiä ja uskon menettämistä ihmiskuntaan. Miten jotkut voi olla noin mätiä sisältä? Auttakaa mua ymmärtämään. Mä en halua tällähetkellä mitään muuta niin paljoo kun vaan yksinkertaisesti ymmärtää. Mikä teitä vaivaa? Tai ainakin helvetin isoo osaa teistä. Ja nyt huomiona tähän väliin, puhun lopun pätkää käyttäen muotoo "te", mutta ne jotka ei kuulu tähän porukkaan, tietää kyllä sen.
Mutta ihan oikeesti, osa teistä on pistäny kunniansa peliin, osa ystävänsä, osa parisuhteensa. Kaikilla on ollu isot menetykset siinä kohtaa kun ootte sen selkärankanne katkassu ja hukannu ne palaset  ainakin hetkellisesti. Ja silti te ootte tehny sen. MIKSI? Mikä siinä ihmisten luottamuksen ja uskon pettämisessä on niin hauskaa? Mä haluisin vaan, että ihmiset olis ystävällisiä ja rehellisiä, tulis toimeen keskenäään. Mut ei. Mä oon pitkästä aikaa taas oikeesti vihanen. Ja samaanaikaan nauran tän mielialan laukasseen ihmisen säälittävyydelle. Kuinka paljon voikin yks ihminen valehdella silmää räpäyttämättä? Eikä ole edes ensimmäinen tällänen ihminen. Mä en pystyis oleen ikinä noin kylmä, miten te pystytte? Miten te pystytte tietosesti satuttaan ihmisiä joille ootte jossain kohtaa sanonu, että välitätte niistä tai ne on teille tärkeitä? Te petätte ne ihmiset jotka jossain kohtaa olis saattanu olla teidän pelastuksenne. Sillon kun kukaan muu ei oo jäljellä niin nää ihmiset vois olla. Mutta pikkuhiljaa te työnnätte ne uskolliset ystävät ja tutut syrjään ja jäätte sinne keskelle sitä piiriä missä ei ole niitä ihmisiä jotka tukee hädän hetkellä. Helvetin fiksua sanon minä.

Aaarrgghhh. Oikeesti. Mä en voi käsittää. Enkä mä ehkä haluakaan. Teijän päiden sisällöt täytyy olla niin täynnä paskaa, että se ei välttämättä oo kiva näky. En meinaan oikeesti kykene ymmärtään teijän päätöksiä, tekoja ja sanoja. Ja ne on kaikki ollu sellasta, että ykskään fiksu tai mukava ihminen ei voi sellasta tehdä. Ja te kuvittelette olevanne niiin hyviä ja fiksuja ja kaikkee. Mutta te ette oo. Te ootte vajonnu tekojenne kanssa yhtä alas kun ne ihmiset joista ootte mulle valittanu. Hävetkää saatana. Etsikää selkärankanne, rehellisyytenne ja se oikeesti mukava ihminen minkä mä oon teissä kaikissa nähny. Joissakin lyhyen aikaa, joissakin pidemmän aikaa. Mä tiedän, että se on sielä, älkää hukatko parhaita puolianne. Teissä kaikissa on niitä, ja mä tuun ne aina näkemään. En kuitenkaan pysty niitä esille tuomaan ilman teitä ja te kaikki ootte osottanu, että te ette myöskään halua pitää niitä esillä, koska se vaatii vaivaa ja sitä kuuluisaa kurinalaisuutta. Sitä ihmisen perusluonnon vastustamista. Ihminen on laiska. Niin te kun minäkin. Mutta joskus se laiskuus on voitettava ja valittava sen sijaan ne oikeat, mutta vaikeat reitit. Enkä nyt tosiaan puhu fyysisestä laiskuudesta. Ja hei REHELLISYYS. Kuinka voi olla näin yksinkertanen asia, niin vaikea?


Mutta saatanan vitun illat ja yöt. Te pakotatte taas mut tutkiskelemaan sitä osaa päästäni mitä en halua. Sitä osaa missä se masennus vieläkin piilottelee itsetunto-ongelman kanssa. Se haluaa tulla sieltä taas esiin, mutta en halua päästää sitä. Ja te tuhootte mun tätä vaikeeta, mutta oikeaa reittivalintaa. Haluan, että mun pää kestää, mutta kuka jaksaa jos on tollasia ihmisiä ympärillä? Kuka jaksaa vetää sen vitullisen tekohymyn naamalle kusipäiden takia? Ei kukaan. Enkä mä halua tehdä sitä enään ikinä. Mutta koska maailmanparantajaluonne niin sitä tulen tekemään. Koska uskon, että pystyn jollain tyhmällä tekstinpätkällä saamaan teijät ajattelemaan. Vaikka ne ihmiset joille tän osotan, tuskin edes vaivautuu lukemaan tätä. Ja vaikka lukiskin, niin ne on niin itseään täynnä, että ei kykene tunnistaan itseään tästä. Joten haistakaapa toki vittu. Olette tyhmiä. Olette vajonnu sille tasolle missä kukaan ei halua olla ettekä te edes huomaa sitä. Koska olette niin itseänne täynnä.

Mutta maanpinta odottaa taas jos joku teistä tulee järkiinsä. Maanpinnalla on niitä uskollisia ystäviä paljonkin mitkä ootte teoillanne ja sanoillanne syrjäyttäny. Täällä on monia jotka toivoo, että tuutte takasin. Monia jotka haluaa ystävänsä takaisin. Tehkää oikein ja arvostakaa niitä ystäviä. Ystävyys kun on ainoa asia millä loppupeleissä on merkitystä. Ystävät on tärkeempiä kun parisuhteet. Koska sitten kun kumppani jättää niin ketkä on teitä tukemassa? Niimpä.


Tosiaan, anteeks. Oli taas kerran pakko vaan yksinkertaisesti purkaa tää paska pois, että en lahoa pääni kanssa. En tuu koskaan näille ihmisille kasvotusten kertomaan kuinka paskoja ne on, koska luotan siihen, että ihminen on luotu oppimaan eikä sille saa lyödä kaikkia ratkaisuja naaman eteen. Ihminen kun ei koskaan tartu niihin ratkaisuihin. Se ei nää niitä oikeina, se näkee vaan oman mielipiteensä ja ratkaisunsa joka on lähes aina väärä.


Mä tosin taas jatkan elämääni. Keskityn opiskeluun. Valmistun. Menen töihin. Hankin uusia ystäviä. Teen elämästä elämisen arvosta. Selätän vielä joskus lopullisestä tän paskan mikä tuottaa nää tekstit. Mun on vaan vaikee hyväksyä sitä, että ihmiset on oikeesti tälläsiä, koska en näe mitään tarvetta toisten satuttamiseen ilman hyvää syytä. Elän siinä toivossa, että joku päivä mustakin tulee yhtä kylmä kun teistä, eikä mun tarvi enään kattella sitä kuinka hyvät ihmiset toisensa perään sortuu huonoihin valintoihin.


ÄLKÄÄ VITTU VALEHDELKO.