perjantai 9. elokuuta 2013

There's still hope, but it still hurts.

Toivoa meinaan sen suhteen, että tää laihdutus oikeesti jopa onnistuu tällä kertaa!
Ikinä tää ei oo tuntuny näin helpolta ja mukavalta! Nälkä ei juurikaan vaivaa, ei tee liikaa mitään mieli, liikunta tuntuu hyvältä ja muutenkin olo on hyvä ja pirtee! Ehkä mä jopa uskallan oikeesti ajatella, että tää onnistuu! Pitää vaan säilyttää motivaatio :3 Tosin jos paino tippuu hyvin niin siinä on jo ihan riittämiin motivaatiota. Nyt se meinaan on tippunu ihan helvetin hyvin! En oo montaa päivää vielä mitään muutoksia tehny ja on 1,5kg kadonnu ja se oikeesti merkkaakin jotain. Mun paino ei meinaan yleisesti ottaen kauheesti vaihtele eli sen piikkiin tota ei voi pistää.

Se, että tuloksia näkyy noi nopeesti sielä vaa'assa, motivoi ihan helvetisti. Ja tulee muutenkin ihan loistava olo :3 Ehkä aikasemmin vaan ei oo ollu oikee aika tähän. Ehkä nyt on se aika millon tän kuuluu tapahtua. Ehkä musta tulee vihdoin se ihminen mitä oon halunnu olla menneet 18 vuotta.


Ja koska tää jo näytti mun tyyliin liian positiiviseltä olotilalta niin käännetäämpä kolikko ja katsotaan mitä sen toiselle puolelle kuuluu;


Sattuu, sattuu vaan niin vitusti taas. Enkä tosiaan puhu mistään lihaksista, oon vaan taas niin henkisesti palasina. Tuntuu vaan, että meen epäonnistumisesta toiseen. Ei musta oo mihinkään enkä riitä kellekkään. Ihan sama mitä teen tai mitä oon. Mihin sitä voi elämässä tähdätä jos olo on koko ajan tällänen? Ei kauheesti innosta lähtee uusia pettymyksiä kohti. Tää on taas niitä olotiloja jollon tekee vaan mieli käpertyä jonnekkin nurkkaan ja pysyä sielä. Ja toivoo, että joku tulee ja nostaa mut ylös tästä pohjattomasta suosta. Mä en vaan käsitä miksei joskus voi saada jotain mitä oikeesti haluaa ja tarvii? Kyllä sitä niitä turhia asioita saa, mutta ei asioita joilla on merkitystä. Ja tekee mieli avata vanhat fyysisetkin arvet, että olo helpottais. Mutta se on viimenen asia mihin sorrun nyt. En itekkään kestä kattella niitä niin ehkä on parempi vaan pysyä kaukana niistä. Ainut vaan, että sitä tekis mitä vaan, että tää olo menis pois. Ihan mitä vaan.

Take the pain away. It's the only thing I ask.

Noh, elän siinä toivossa, että psykologilla käyminen auttaa. Tuskin auttaa, mutta pitää olla jokin asia mihin voi keskittää toivonrippeensä, että homma ei lahoo taas käsiin. Koska jos tää kaikki vielä kerran romahtaa sillä tavalla kun se on romahtanu jo liian monta kertaa niin mä en enään kestä. Siinä vaiheessa vaan yksinkertasesti riittää. Mä oon alottanu tän kaiken kasaamisen jo niiin monta kertaa ja se ei koskaan helpotu. Ja mä en aijo alottaa sitä taas uudestaan. Sen takia pitää elää siinä toivossa, että kyllä tää tästä. Jotenkin. Pakko. Ainut positiivinen asia tässä on se, että kun vastoinkäymiset on tätä luokkaa niin se vie ruokahalun pois. Laihtuu paremmin. Laihduttaminen onkin ainut mikä antaa mulle enään toivoo. Jotain mistä pitää kiinni. Ehkä musta tulee sellanen, että voin tykätä itestäni ja muutkin alkaa tykkään musta. Ehkä. Se on kaikki mihin voin luottaa. Helvetin iso EHKÄ. Aika hutera pohja jaksamiselle. Noh, kun se on ainut asia mitä on, niin siihen täytyy luottaa.

Niin. Tältä musta tuntuu. Joka vitun hetki. En vaan riitä. En oo tarpeeks nätti tai kaunis. En oo tarpeeks laiha. En oo tarpeeks hauska. En oo tarpeeks kiva. OON LIIAN RIKKI. Eihän kukaan halua viallista kappaletta, eihän? Ei vaikka se kuinka yrittäis parhaansa. Ei, se ei vaan riitä. Ei riitä nyt, eikä tuu koskaan riittämään. Se on asia mihin pitää tottua. Pitää yltää oman parhaansa yläpuolelle ja siihen ei yksinkertanen ihminen vaan pysty. Nää tunteet hajottaa pahemmin kun mikään. Ne hajottaa lisää sitä mikä on jo liian pahasti rikki. Ja silti pitää jaksaa. Joka päivä sitä tulee kysyttyä iteltään, että onko tää sen arvosta? Mitä täällä on minkä puolesta taistella? Kun ei osaa olla niin itsekäs, että taistelee itsensä puolesta niin minkä puolesta mä sitten taistelen? Mä en tiedä. Mä en tiedä mikä pitää mut täällä. Ehkä mulla on joku tarkotus. Ehkä mua tarvitaan vielä joskus. Mutta ei nyt. Nyt oon vaan yks turha olento jonka jokanen voi vuorollaan heittää sinne nurkkaan. Jokanen voi vuorollaan satuttaa ja tuntuu siltä, että se on vaan jokasen mielestä hauskaa. Noh, mikäs siinä jos toisilla on kivaa. Onhan se asia jonka puolesta uhrautua aina siihen asti kunnes ei enään kestä.  Mutta ehkä se tästä aiheesta. Ainakin tiiätte nyt, että tää on kaikkee muuta paitsi helppoo.



Blah. Ehkä mä yritän unohtaa kivun hetkeks ja mennä nukkumaan. Se auttaa. Sielä mä oon onnellinen. Sielä mä oon niiden ihmisten kanssa kenen kanssa haluan olla ja kaikki on onnellisia. Ja herään taas huomenna uuteen taistoon ja selviydyn jotenkin taas seuraavaan yöhön. Sitä tää on. Selviytymistä. Päivä kerrallaan. Kohti jotain. Toivottavasti kohti onnea. 

Mutta palailen taas asiaan kun on jotain tuntoja purettavaks tai lisää tuloksia. Mutta laihduttamisen kannalta tää näyttää hyvältä :3 Se on tärkeintä ^^


tiistai 6. elokuuta 2013

Ja nyt se on sitten alkanu.

Ensimmäisen tankotanssintunnin myötä tän kertanen laihdutusyritys on pyöräytetty käyntiin, nyt vaan vetoja pystyyn, että kuinka huonosti käy :D
On se kyllä hyvä, että mullakin on näin kauheen positiivinen asenne tän suhteen, en vaan jaksa uskoo tähän enään, mutta yritetään nyt silti. Motivaatio ei oo vielä kadonnu, enemmän se usko omiin kykyihin on hukassa :D

Tosiaan tänään eksyin sitä tankotanssia kokeileen. Täytyy kyllä sanoa, että tykkäsin! Siitäkin huolimatta, että noi kaikki jutut ei mun kropalla yksinkertasesti vielä oo mahdollisia. Ja jopa siitäkin huolimatta, että olin ihan kuollu jo alkulämpän jälkeen. :3 Tosiaan sitä on siis ihan turha mennä kieltämään etteikö se olis raskasta ja etteikö se sattuis, mutta jostain se pitää alottaa. Ja tärkeintä on se, että laji kiinnostaa :3
Epätoivo kyllä meinas iskee aika moneen kertaan siinä tunnin aikana.. :D Varsinkin tosiaan siinä kohtaa kun pitäis käsien ja yhen jalan varassa pystyä oleen siinä tolpassa. Silleen siis, että mikään ei osu maahan... :D Lähinnä se päätty siihen, että halasin sitä tankoo sielä ja yritin ees jollain tyylillä pysyä siinä, vaikka en kuitenkaan oikeella.
Toinen asia minkä koin vaikeeks on se, että ne kädet pitäis oikeesti saada liukumaan siinä tangossa, mä ja onneks muutama muukin oli sellasia, että ne puristi sitä tankoo ihan hädissään :D Mutta tosiaan se ei oo kauheen helppoo pyöriä alas sitä tankoo kun kädet vaan junnaa paikallaan. Mut eiköhän sekin tästä jossain kohtaa. Veikkaan kuitenkin, että tuun vielä enemmän jossain kohtaa innostumaan lajista, varsinkin sitten kun on sellanen 10 kiloo poissa...

Muutenkin tää on ihan hyvin alkanu, on hyvä fiilis silleen tästä kaikesta, ei mitenkään järkyttävästi tee herkkuja mieli. Ehkä mä pystyn tähän, ehkä en. Se jää nähtäväks. Toki nyt on paremmat mahdollisuudet kun mitä ne on koskaan ollu ja liikunnallinen harrastus auttaa aina ihan helvetisti. Hommaa hidastaa vaan nää jatkuvat vastoinkäymiset muussa elämässä. Niille tosin ei voi mitään. Harvoin ne asiat mun elämässä menee hyvin tai helposti, mutta eiköhän se tästä vielä joskus. En mä nyt luovuttaakkaan voi.

Mä tosiaan palailen aiheeseen sit kun on jotain selitettävää tai jopa tuloksia :3 Ja aiheesta saa kyllä mulle jauhaakin missä haluaa, kaikki kannustus on edelleen tarpeen ja erittäin toivottavaa! Muuta mulla ei nyt oo, mutta on se lyhytkin pätkä tekstiä jotain.