There's a storm messing up my mind.

Voin hyvin tiivistää sen mikä ahdistaa tällä hetkellä:

Ikävöin ihmistä jota mun ei todellakaan pitäis ikävöidä. En ikävöi ihmistä jota mun pitäis ikävöidä.

Tykkään ihmisestä josta mun ei pitäis tykätä. En tykkää ihmisestä josta mun pitäis tykätä.

Luotan ihmiseen johon mun ei pitäis luottaa. En luota ihmiseen johon mun pitäis luottaa.

Ja lista jatkuu, mutta tää kertoo sen mikä pyörii mun päässä. Joku helvetin myrsky on käyny kääntämässä sielä kaiken ylösalasin sillä välin kun oon käyttäny sitä taivaallista aivojen off-nappia jonka vihdoin löysin. Eikä se nappi sitten näköjään ollukaan kauheen hyvä asia.. Mua jopa ahdistaa se, että en enää ajattele asioita. Kun en yliajattele kaikkee, niin oon ihan pihalla kaikesta ja ihmisten reaktiot tulee yllätyksinä. Niin ei oo koskaan käyny. Oon käyny mielessä aina etukäteen kaikki mahdollisuudet niin kukaan ei oo koskaan voinu yllättää. Oon aina tienny, että mitä ihmiset tulee musta ajattelemaan, mitä ne tulee tekeen ja miten ne tulee käyttäytyyn. Nyt kaikki tulee ihan puskista ja oon ihan hukassa kaikkien kanssa. En oo keskittyny mihinkään muuhun kun työssäoppimiseen. Oon vaan laskenu päiviä, miettiny työtehtäviä, miettiny näyttöö ja miettiny koulua ylipäätään. En siis mitään ihmissuhdepaskaa, tunteita, masennusta, itsetuntoo tai mitään muutakaan mikä on ennen mun mieltä vaivannu.

Eikä tääkään oo hyvä vaihtoehto. Niitä miettiessä ajattelin aina, että vittu löytyis jo se off-nappi. Noh, se löyty. Ja se ahdistaa melkein enemmän. Mutta se kuuluisa musta laatikko pään sisällä on pysyny kiinni. En oo hajoillu. En oo itkeny. Oon hukannu tunteeni. Oon toiminu kun kylmä kone, arvioinu ihmisten toimintaa vaan sillä hetkellä kun asiat tapahtuu ja sillonkin vaan kylmästi ja välinpitämättömästi. On vaan tullu se hetki millon mua ei vaan jaksa kiinnostaa.
En osaa vaan tällähetkellä olla oma itteni. En osaa ihastua ja rakastua päättömästi, en osaa tehdä tyhmiä päätöksiä, en osaa olla oma herkkä itseni.

Joka päivä on vaan sama rutiini. Ylös. Töihin. Tee työt. Kotiin. Tietokone. Ehkä kavereita. Ehkä koulujuttuja. Nukkumaan. Ja taaas alusta. Eikä missään kohtaa sellasta turhaa tunteellista ajattelua. Mihin oon hukannu matkalla itteni? Sen niin viallisen, mutta ikioman itteni. Se oli tunteellinen, herkkä, monitasoinen, yliajatteleva, rikkinäinen ja vaikea, mutta se olin minä. Nyt on jäljellä vaan turta suorittaminen ja kylmyys, katkeruus ja viha. Ei kuitenkaan mitään suuria tunteita mihinkään suuntaan. Ei siis negatiivisia eikä positiivisia. Pelkkää harmaata puuroo. Ja jos jotain pientä tulee niin se menee nopeesti ohi. Vihan tunne pysyy kaikkein pisimpään. Ja mähän en kuitenkaan oo koskaan vihannu ketään. Ja nytkun tollanen fiilis jyllää päässä niin vähemmästäkin hämmentyy. Ihmiset kasvattaa kaltaisekseen. Liikaa kusipäiden seuraa ja alat pikkuhiljaa tulla samanlaiseks kun ne.

Tätä tosin ei varmaan taas juuri kukaan oo huomannu. Se feikkihymy ei koskaan hyydy. Suojamuuri ei koskaan murru. Ainut missä kerron näistä on tämä kyseinen blogi. En osaa enään puhua asioistani ja silti painotan muille ihmisille kuinka tärkeetä se on. Hieman tekopyhää siis. Mutta en vaan pysty. En osaa. En halua. En halua olla heikko. Nyt meinaan käsitellään asioita mistä en puhu kellekkään. Tunteet. En omista, en puhu, en halua. Etin totaalista off-nappia niille. Että mun ei tarvi enään koskaan välittää. Ei tarvi pettyä. Ei tarvi antautua satutettavaks. Eikä myöskään tarvi vihata tai inhota ihmisiä ja niiden perusluonnetta joka ei koskaan yllätä. Puhuin joskus yhen kaverini kanssa tästä tunteettomuudesta ja olin sillon ihan, että "Hahahahahahah, ei musta koskaan tuu tunteetonta! Enkä tuu koskaan haluun sitä!" Ja miten kävikään. Se olis parempi. Ei mitään tunteita. Voi kasata elämänsä muiden asioiden varaan. Toki ystävät on osa sitä. Ne on aina tärkeitä vaikka kuinka tunteeton ois. Ne pitää kiinni tässä elämässä. Ilman niitä ei ole mitään eikä esimerkiksi parisuhde koskaan korvaa ystäviä. En usko, että edes löydän miestä joka vois ikinä nousta niin tärkeeks asiaks. Ainakaan nyt kun mun asenne tunteisiin on tällänen.

Eli vittu olen rikki pahemmin kun koskaan. Joku on lämäyttäny lekalla päähän ja todellakin heittäny kaiken ylösalasin. Mitä tää on? Onko tää sitä kun on ollu tarpeeks paskoja, kusipäisiä, valehtelevia ihmisiä elämässä? Ja miks mulla on silti ikävä yhtä niistä. En ymmärrä. Haluan pois. Mutta en voi lähteä pois. Liikaa asioita minkä takia pitää jaksaa. Ja ykskään niistä ei liity muhun. En pysty siltikään oleen niin itsekäs, että olisin itteni takia täällä. Täällä ei ole mitään mitä oikeesti haluan saavuttaa.

Näinä hetkinä kaduttaa se, että en onnistunu kasaan tarpeeks rohkeutta seiskalla. Tehny sitä mikä olis tehny kaikesta helppoo. Olisin voinu lopettaa hyvässä kohtaa. Olisin voinu lopettaa ihan pohjalla jollon kauheen moni ei ois jääny kaipaamaan. Näin mä ajattelen. Kadun sitä, että en tappanu itteeni. Niin karua kun se onkin. Itken pitkästä aikaa. Kaivan ne asiat ulos mitkä on sieltä halunnu tulla ulos. En vaan halunnu niitä tällätavalla tuoda esiin. Olisin halunnu selvittää niiden ihmisten kanssa jotka oli mulle joskus tärkeitä, mutta petti mun luottamuksen. Niistä olis ollu siihen. Nyt on vaan liian myöhästä. En osaa luottaa sillä tavalla enää. Toivottavasti joskus osaan, mutta nyt en.

Mutta tää kaikki sattuu vieläkin. Jokanen sana mitä nää ihmiset on sanonu pyörii päästä. Ja ne ikuiset samat lauseet. "Mitä mä tein väärin? Miks mä en kelvannu? Mitä olisin voinu tehdä paremmin? Miks muut on aina parempia kun minä?" Koulukiusaamisesta oon päässy yli. Ne asiat ei satu. Ihmiset sattuu. Ihmisten teot sattuu. Ihmisten valheet sattuu. Ihmisten valinnat sattuu. Maailman pahuus sattuu. Ja kun näin moni asia sattuu niin se off-nappi on se mihin turvaudutaan. Ja sit se sotkee tän kaiken kunnes ne purkautuu tänne blogiin, koska en pysty niitä muualle purkamaan. Tääkin on vasta jäävuoren huippu. Pientä ensimakua siitä millasta on olla minä. Pientä ensimakua asioista mitä en oo ittenikään kanssa selvittäny. En uskalla avata sitä viimestä isoa solmukasaa. En ainakaan yksin. Enkä uskalla ottaa ketään siihen hommaan. Se vaatii muutenkin liikaa vaivaa ja aikaa. Saanko mäkin olla laiska ja saamaton ja valita sen helpon ja väärän tien niinkun kaikki muutkin? Saanhan? Hyvä.


Tällänen mä nyt taas tänään olen. Pelkkää angstista paskaa tääkin blogi täynnä :D Mut mun normielämä on niin tylsää, että en teille siitä viitti päivitellä. Joten päästän teijät visiitille mun päähän. Kunnon kummitusjunameininki :D Voitte kyllä olla ihan saatanan onnellisia siitä, että se on vaan visiitti. Tätä 24/7 niin vittu hullukshan siinä tulee. Onneks toi koulukiusaaminen anto jotain eväitä tähänkin hommaan. Osas odottaa ihmisiltä just tällästä. Mitäpä muuta sitä voi palkaks siitä saada kun haluaa vaan auttaa? :) Paskaa sieltä aina tulee jossain muodossa. Tekis melkein mieli läimäyttää tähän kaikkien niiden kusipäiden nimetkin, mutta se ei mitään muuta. Asiat on tapahtunu jo.


Jooh, ettei teille jää paha mieli niin puhun teille tähän loppuun jostain muustakin kun tosta. Nimittäin siitä ainoosta toisesta asiasta mikä mun päässä on pyöriny :3 Halloweenbileeeeeet! :3
Ainut asia mitä jaksan nyt odottaa ja mistä jaksan olla innoissani, voisin käyttää kaiken aikani siihen :3 Se on kunnon terapiaa! Askartelua, juhlien suunnitelua, drinkkejä, leipomista, kaikkee kivaa! Hihhei, olen innoissani :3 Rahaa vaan palaa, mutta menkööt, pitää olla vielä jotain mikä jaksaa innostaa! Toivottavasti tulee oleen vitun mielettömät juhlat, porukka on ainakin ihan voittajaporukka! :3 Me vallotetaan vielä maailma! :D


Muttamutta, palailen taas asiaan kun on jotain uutta kerrottavaa, jos saisin itteni ja elämänhaluni taas joskus takasin :D

Ja tämä pää pitää sisällään kaiken tän. Ja vitusti enemmän.

Sanoin, että oon koulukiusaamisesta päässy yli, mutta kuvia katellessa iskee vieläkin se "RUMA! LÄSKI! ÄLLÖTTÄVÄ!" Kiitti vitusti elämä. Olis kiva pystyä kattoon itteensä ajattelematta noin.